ää
Vuodatus.org - Kun elämä potkii päähän
Uusimmat Top 20 Satunnainen Etsi   Yleinen vuodatus Ihmiset Työelämä Politiikka   Vuodata
Sivusto kielletty alle 18-vuotiailta. Paina tästä palataksesi sensuroituun versioon.




Istun yötä koneen äärellä. Ei huvita men

#21113 by Pieni ja herkkä 2.1.2013 klo 23:10

http://vuodatus.org/?id=21113
Kommentoi

Istun yötä koneen äärellä. Ei huvita mennä nukkumaan. Vaimo meni, sanoi, että huomenna on vietävä auto huoltoon.

Kattelin äsken asuntoja. En rajannut paikkakuntaa ollenkaan. Mistä päin Suomea vaan. Nyt kun ei ole enää huollettavia lapsia, voisi asua missä vain, kunhan olisi halpaa. Vaikka Kemin kyllä rajasin ulkopuolelle hausta. Ja Oulun. Jossain ihmisten ilmoilla kuitenkin. Että pääsisi jonnekin poiskin.

Kai sitä kuvittelee, että uskaltaisi lähteä. Vaikka kaikki entistenkin hakujen tulokset löytyy kirjanmerkeistä eikä niihin ole edes soittanut. Ja miten sitä lähtee jonnekin satojen kilometrien päähän katsomaan jotain asuntoa? Kuvassa näyttää hyvältä, mutta eihän siihen voi luottaa. Lasitettu parveke ja kerrostalo järven rannalla. Hintaa muutaman kymmenen tuhatta euroa. Oma keittiö, olohuone ja makuuhuone. Alakerrassa sauna.

Siellä sitä sitten asuisi jossain puskassa ihan yksin eikä vaimo ottaisi päähän enää ollenkaan. Ihan rauhassa saisi itte päättää, mitä tekee ja millon tekee ja tekeekö ollenkaan. Töitä ei ehkä olis, mutta voisi istua sillä lasitetulla parvekkeella ja tuijottaa järvelle - jos siis tarkenis eli ei olis talvi enää. Nyt istuis siellä pimeässä ihmettelemässä, että mitä varten minä täällä olen.

Kyllähän minä olen tajunnut jo aikaa sitten, ettei tämä tästä miksikään muutu, vaikka mitä yrittäisin tehdä tai sanoa tai jättää sanomatta. Tänä iltana sitten tuli puuska, että sanon ihan kaiken, mikä pelottaa ja mitä ajattelen asioista ja että pelkään, että en osaa olla vaimolle tarpeeksi hyvä. Arvatkaa, mitä se sano. Se sano, että nyt on tammikuu. Sanoln, että olkoon vaikka marraskuu, mitä se tähän kuuluu? Käski harrastaa itsesuggestiota, että pääsen ongelmista eroon.

Laitoin suuni kiinni, avasin tietokoneen, kaivoin esille parhaat vitsisivustot, mitä löysin ja nauroin isoon ääneen. Sitten sanoin vaimolle, että menee ihan rauhassa nukkumaan vaan. Minä valvon tämän yön.

Mitähän minä nyt teen? Ei täältäkään löydy mitään apua. Täältä interwebin ihmeellisestä maailmasta. Yksin sitä on kuitenkin, vaikka periaatteessa näiden näppäimien takaa voisi saavuttaa ketä ja mitä tahansa.

Sen verran olen jo oppinut, että en tallettanut hakua enkä laittanut hakuvahtia. Huomenna voi olla jo toisenlainen päivä. Ehkä silloin ei vaimon jokainen sana ja ilme ota päähän. Ehkä silloin kestän sitä, että teen ja sanon kaiken väärin, että kaikesta löytyy oikaistavaa ja korjattavaa. Ehkä huomenna taas jaksan huomata, että on meillä jotain yhteistäkin ja tässäkin elämässä on puolensa. Ehkä huomenna pelkään vähän vähemmän sitä, että en jaksa ja pysty tekemään sitä, mitä minulta odotetaan. Ehkä tunnen vähemmän syyllisyyttä. Ehkä jaksan lähteä kävelemään ja syödä terveellistä ruokaa. Ehkä jaksan soittaa pojalle ja tytölle ja kysyä kuulumisia. Ehkä jaksan tehdä sen homman, joka pitää tehdä perjantaihin mennessä ja joka kuitenkin on turha, mutta pitää tehdä.

Tämä on väärä paikka kirjoittaa tälläistä. Ei tänne tällaisia kirjoiteta. Mutta minä nyt kirjoitan. Huolia on niin helvetisti. Että jaksaako opiskella. Ja osaako tarpeeksi, että selviää kaikesta. Ja saako töitä. Ja pysyykö tyttären avoliitto koossa. Ja eihän sen mies ole väkivaltainen. Ja pysyykö poika järissään. Ja osaako se pitää lomaa ollenkaan. Ja miksei se halua nähdä koskaan eikä vastaa puhelimeenkaan. Ja mitä entinen pomo kirjoitti viimeisessä sähköpostissaan, jota en ole vieläkään uskaltanut avata. Ja kelpaako tällainen vanha raakki enää minnekään töihin. Ja olenko käynyt liikaa kouluja vai liian vähän. Ja mihin tämä Suomi on menossa. Ja EU. Ja koko tämä markkinatalousmaailma. Ja saanko minä vielä ennen eläkeikää töitä ja jos saan niin pääsenkö minä sieltä koskaan eläkkeelle. Ja miten minä osaisin elää vaimon kanssa niin, ettei se tuntuisi koko ajan niin päälle päsmäriltä. Ja miten minä eläisin niin, että tuntuisi hyvältä elää. Ja että jotenkin osaisin olla niin, että se olisi minuun tyytyväinen.

Viime yönä kissapedot yrittivät syödä tyttären pientä koiraa. Minä otin niitä niskavilloista kiinni - ilves siinä ainakin oli ja joku musta pantteri - ja heittelin menemään pois terrierin kimpusta. Olin niille vihainen. Mokomat isot pedot pienen avuttoman kimpussa. Siihen tunnelmaan sitten heräsin. Kun olisikin jotakin, jota tarttua niskavilloista kiinni ja pelastaa kaikki pieni ja herkkä. Mutta on vain tämä epämääräinen vellova todellisuus, josta ei mistään saa kiinni.








Kommentoi vuodatusta



Nimimerkki:  



Privacy Policy